Kyyneleitä ja ahdistusta

Tein eilen pikavisiitin Jyväskylään. Treffattiin mun rakkaan isosiskoni kanssa, kun se lähtee ajaksi X pois Suomesta, Aasiaan ja Austraaliaan, ja ehkä vielä Meksikoonkin. Mä olen tosiaan Jenkeissä kun sisko viettää valmistujaisjuhliaan, ja edelleen silloin, kun tämä muutto tapahtuu, joten vähän haikeilla fiiliksillä mentiin.

Kierreltiin Jyväskylän keskustassa ja höpöteltiin kaikenlaista, kahvin ja opiskelijaruuan äärellä. 

Ollaan aina oltu Jennin kanssa tosi läheisiä, ja oli aika rankkaa tajuta, etten tiedä milloin nähdään seuraavan kerran. Vaikka onhan noita facebookkeja ja skypejä, mutta ei se siinä eron hetkellä niin kovin lohduttavalta tuntunut. 

Vedin tosiaan aika railakkaat parin tunnin itkut hypättyäni takaisin junaan, ja jos totta puhutaan niin on mulla edelleenkin vähän herkkä fiilis, mutta ehkä tuo mun oma, aina vaan lähestyvä reissu helpottaa asiaa.

Reissusta puheenollen, mun huoneessani vallitsee tällä hetkellä pienimuotoinen kaaos;

Olen siis aloittanut pakkaamisen. Ja miten se voikaan olla taas niin hirveää hommaa. Pää lyö lähinnä vaan tyhjää. 

Nyt musta tuntuu, että oon pakannut ihan liikaa, enkä tule tarvitsemaan puoliakaan sitten paikanpäällä, mutta mitään en kyllä viitsi karsiakaan, vaikka tiedän, että rinkka tulee olemaan harviaisen täynnä jo nyt lähtiessä.

Huooooh. Enkä mä edes tiedä millaiset säät siellä tarkkaan ottaen on. Tiedän vaan, että lämmintä, mutta en mitään muuta. Sataako? Tuuleeko? Yhyyyyyy. Kaikkeen ei ole mahdollista varautua, mutta onpahan sitten tekosyy ostella sieltä päällepantavaa!

Ps. Jenni, jos luet tätä, niin lähetän paljon pusuja!