Hei vaan, täällä ollaan taas. Jotakuinkin elävien kirjoissa.
17.5. perjantaina mulle tehtiin nielurisaleikkaus, jota aika kovasti jännitin. Olin lukenut keskustelupalstoja toipumisesta ja kysellyt tuttujen kokemuksia myös. Osalle kokemus oli aika mieto, toisille taas ihan järkyttävä. En siis oikein tiennyt mitä odottaa, koska hommaan oli selkeästikin monia vaihtoehtoja.
Nukutus oli jännittävää, ja pian heräsinkin heräämöstä, muistaakseni höpöttelin hoitajalle jotain aivan omiani, ja mietin, että näinkö vähän mua sattuu. En tosiaan tuntenut pahemmin kipuja siinä vaiheessa. Enkä koko ensimmäisenä päivänäkään. Typeränä en tietenkään tajunnut sitä, että sairaalassa annetut lääkkeet olivat vähän tujumpaa tavaraa mitä mulle kotiin annetut tabletit. Seuraavana päivänä nimttäin alkoi totuus tulla vastaan, kun suurin osa sairaalan aineista oli lakannut vaikuttamasta. Reippaasti söin kuitenkin mulle määrättyjä lääkkeitä, joita oli muuten aika iso määrä näin pienelle tytölle.
Sitten mentiinkin ihan pöpelikköön ja pahasti. Lauantaina alkoi ensimmäiset oksentelut, jotka onneksi menivät kuitenkin ohi yön ajaksi. Sunnuntai-iltana ne tulivat kuitenkin takaisin, ja tällä kertaa ne eivät menneetkään ohi, vaikka mulla ei ollut mahassa enää mitään oksennettavaa. Vointi oli mitä hirvein, ja siitä mä sitten "vaivuin" vielä paniikkikohtauksen ihmeelliseen maailmaan. Eli eikun takaisin sairaalaan.
Sairaala oli kolkko ja yksinäinen paikka, mutta ainakin apu oli nyt lähellä. Ruoka ei maistunut, mutta oksentelu sentään loppui. Öisin mä en saanut unta, koska kaiken sen oksentamisen jälkeen mulla oli jäänyt aivan järkyttävä närästys päälle, ja heti silmäni suljettua mahahapot (jotka on muuten harvinaisen pahanmakuisia) ryöppyi suuhun. Jes.
Sairaalasta pääsin tiistaina takaisin kotiin. Jännitti vähän pärjäänkö ilman tippaa ja jatkuvaa huolenpitoa. Vaikka olihan mulla kotona äiti, isosisko ja Mikko.
Kipuja mulla oli edelleen paljon, ja nyt mulla oli sitten kaiken sen pahoinvoinnin jälkeen määrätty paljon laimeammat kipulääkkeet, mutta niillä piti pärjätä. Närästys jatkui kovana edelleen, mutta ruokaa sain jo vähän enemmän sisään. Ruokavalio mulla koostui lähinnä viilistä ja mustikkakeitosta, eli tunsin silti jatkuvaa nälkää koko ajan. Mikään ei myöskään maistunut juurikaan miltään, koska mun makuaisti on aivan kadoksissa.
Torstaina mentiin äipän kanssa Mikon äidille yöksi. Harmitti, kun muut söi sämpylöitä ja salaattia, ja mä jouduin taas vetämään vaan viiliä. Edes smoothie ei mennyt, koska se alkoi kirvelemään liikaa.
Yöllä heräsin outoon tunteeseen; suussa oli paljon nestettä ja piti nieleskellä kovaa. Nieleskely alkoi kuitenkin oksettaa, joten tajusin, että kyseinen nestehän on nyt sitten verta. Tämä oli senään normaalia, koska noin viikon päästä leikkauksesta leikkaushaavan päälle kertyneet ruvet alkaa irtoamaan ja siihen toimitukseen liittyy usein verenvuotoa. Sinä yönä mä en kuitenkaan uskaltanut enää rueta nukkumaan, koska pelkäsin liikaa oksentavani, joten kökötin sitten olohuoneen sohvalla.
Seuraavana päivänä mulla oli kuitenkin jo paljon parempi olo, ja siitä olo on tasaisesti kohentunut. Suussa ei myöskään maistu enää jatkuvasti mädäntynyt maku (joka johtui siis nimenomaan niistä haavojen päälle kertyneistä ruvista) ja närästyskin on vähentynyt. Viime yönä nukuin kunnolla ensimmäistä kertaa viikkoon. Oli aika voittajafiilis.
Edelleen särkee päätä ja nielua, mutta pystyn jopa vähän jo puhumaan ja söin mä eilen yhden ranskalaisenkin (!!). Niin, ja pystyn tännekin avautumaan. Monena päivänä mä nimittäin mietin, että kirjoittaisinko, mutta ei riittänyt energiaa edes siihen. Vielä on matkaa tervehtymiseen, mutta ette uskokaan miten hyvältä tuntuu jo se, että huomaa jotain edistystä. Mulla alkoi iskeä niin kova epätoivo, kun päivä toisensa jälkeen oli vain pelkkää alamäkeä (vai onko se nyt sitten ylämäkeä?).
Kokemus oli mulle tosiaan aika helvetillinen, enkä mä tiedä oliko tää kaikki nyt yhtään sen arvoista, mutta eihän sitä vielä voikaan tietää.
Sairaslomaa mulla on ensi perjantaihin saakka, joten vielä on ihan hyvin aikaa parantua ennen töihinpaluuta. Mahdollisimman iisisti mä aion ottaa, mutta kotoa mun on aivan pakko poistua lähipäivinä. Alkaa seinät muuten kaatumaan päälle.
Yöllä heräsin outoon tunteeseen; suussa oli paljon nestettä ja piti nieleskellä kovaa. Nieleskely alkoi kuitenkin oksettaa, joten tajusin, että kyseinen nestehän on nyt sitten verta. Tämä oli senään normaalia, koska noin viikon päästä leikkauksesta leikkaushaavan päälle kertyneet ruvet alkaa irtoamaan ja siihen toimitukseen liittyy usein verenvuotoa. Sinä yönä mä en kuitenkaan uskaltanut enää rueta nukkumaan, koska pelkäsin liikaa oksentavani, joten kökötin sitten olohuoneen sohvalla.
Seuraavana päivänä mulla oli kuitenkin jo paljon parempi olo, ja siitä olo on tasaisesti kohentunut. Suussa ei myöskään maistu enää jatkuvasti mädäntynyt maku (joka johtui siis nimenomaan niistä haavojen päälle kertyneistä ruvista) ja närästyskin on vähentynyt. Viime yönä nukuin kunnolla ensimmäistä kertaa viikkoon. Oli aika voittajafiilis.
Edelleen särkee päätä ja nielua, mutta pystyn jopa vähän jo puhumaan ja söin mä eilen yhden ranskalaisenkin (!!). Niin, ja pystyn tännekin avautumaan. Monena päivänä mä nimittäin mietin, että kirjoittaisinko, mutta ei riittänyt energiaa edes siihen. Vielä on matkaa tervehtymiseen, mutta ette uskokaan miten hyvältä tuntuu jo se, että huomaa jotain edistystä. Mulla alkoi iskeä niin kova epätoivo, kun päivä toisensa jälkeen oli vain pelkkää alamäkeä (vai onko se nyt sitten ylämäkeä?).
Kokemus oli mulle tosiaan aika helvetillinen, enkä mä tiedä oliko tää kaikki nyt yhtään sen arvoista, mutta eihän sitä vielä voikaan tietää.
Sairaslomaa mulla on ensi perjantaihin saakka, joten vielä on ihan hyvin aikaa parantua ennen töihinpaluuta. Mahdollisimman iisisti mä aion ottaa, mutta kotoa mun on aivan pakko poistua lähipäivinä. Alkaa seinät muuten kaatumaan päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti